Sydämellä ja lujalla tahdonvoimalla

Sanomattakin on selvää, että kävin ostamassa Michelle Obaman kirjan heti, kun se oli ilmestynyt. Samaan aikaan kuin Suomessa, kirja julkaistiin 24 kielellä, eikä suotta. Michelle on koristanut viime viikkoina myös kansainvälisten lehtien kansia ja ylistäviä arviointeja on satanut laariin.Tarina on tuttu, mutta siitä oli onnistuttu luomaan kiehtova kokonaisuus eikä lukijoiden käsissä kirja kauaa viivy.

Michelle syntyi veljensä Graigin jälkeen chicagolaiseen työläisperheeseen Illinoisissa. Vanhemmat olivat ahkeria, kunnollisia, perhettä arvostavia ja rakastavia ihmisiä. Ei ole vaikea ymmärtää, että lasten itseluottamus oli kotoa peräisin. Vanhemmat rohkaisivat ja kannustivat teräviä lapsiaan koulutielle ja asettivat tavoitteita, jotka olivat selkeitä ja saavutettavissa. Oli vain yksi este. Heidän asuinsijoillaan mustilla lapsilla todella harvoin oli mahdollisuus nousta joukosta valkoisten areenoille. Onnenkantamoisen toi laki, jonka perusteella mustille avautui tie yliopistoihin. Graig edellä ja Michelle perässä he pääsivät kumpikin arvostettuun Princetonin yliopistoon. Sieltä Michelle jatkoi Harvardin yliopistoon suorittaen tutkintonsa loistavin arvosanoin. Mikään ei tullut ilmaiseksi, mustien oli ponnisteltava enemmän ja siitä huolimatta huippu jäi saavuttamatta käytännön elämässä. 

Michellellä oli luja tahto ja hän päätyi arvostettuun lakiasiantoimistoon Chicagossa.Hän teki töitä hartiavoimin “pukunaisena” ja yhtenä kauniina kesäpäivänä hän sai ohjattavakseen Harvardista harjoitteluun tulleen Barack Obaman. Säntillinen ja tarkka Michelle ei heti syttynyt huolettoman oloisesta harjoittelijasta, joka kaiken kukkaraksi oli heti ensimmäisenä päivänä myöhässä ja poltti tupakkaa.

Tallinnan joulutorilla oli hiljaista ja huonoa glögiä

Kaikkien, jotka syttyvät romanttisista tarinoista kannattaa lukea Michellen ja Barackin rakkaustarina. Muutaman illallisen jälkeen pari istahti kiviaidalle syömään jäätelöä. Siinä se tapahtui, ensisuudelma ja Michelle oli myyty. Barack hurmasi hänet paitsi hymyllään, naurullaan, älyllään ja katseellaan myös latinotansseihin sulavasti sopivilla lanteillaan, rytmitajullaan ja seksikkyydellään. Tanssi oli yksi heidän yhteisistä jutuistaan, häitä tanssittiin aamuun saakka, kuten virkaanastujaisiakin.

Michelle on tiukka järjestyksen ihminen, orjien jälkeläinen. Hänelle mustien asema ja tasavertaisuus olivat sydämen asioita. Barack on monikulttuurinen, havaijilaisen äidin ja kenialaisen isän jälkeläinen ja tottunut moniin asuinpaikkoihin, asunut viisi vuotta Indonesian Jakartassa. Hän otti elämän vähän rennommin, vaatteetkin putosivat päältä lattialle myttyyn, vielä Valkoisessa talossakin. Heitä yhdisti kuitenkin huolellinen perehtyminen jokaiseen asiaan mihin ryhtyivät, valmistautuminen pienintäkin yksityiskohtaa myöden. Työ ja mahdollisuus tehdä hohdokasta ja haastavaa työtä oli heidän juttunsa. Valkoiseen taloon tultuaan Michelle odotti, että elämä olisi vähemmän hektistä kuin kuluttavan vaalikampanjan aikana.  Samoissa ovissa sisään tuli massiivinen lama, joka imi Barackin neuvonantajineen Ovaaliin työhuoneeseen. Perheen yhteisen illallisen jälkeen alkoi toinen työpäivä. Barack vetäytyi yksityispuolen työhuoneeseensa, laittoi urheilukanavan päälle ja jatkoi töitään aamutunneille.

Michellelle jäi vastuu alle kymmenenvuotiaista tyttäristä. Hän päätti, ettei heistä tule prinsessoja vaan järkeviä naisia, jotka osaavat kodinhoidon. Projektikseen First Ladyna Michelle valitsi terveellisen ruoan ja liikunnan edistämisen sekä lihavuuden ehkäisyn lasten ja nuorten näkökulmasta. Toinen oli Obama Care, terveyden edistäminen ja sairasvakuutuksen ulottaminen laajemmille kansankerroksille.

Masentavan joulutorin jälkeen Kumu ja restoran Tuljak

Maailmassa oli toivoa vaikeuksista huolimatta Obamien hallitessa 8 vuotta. Erityisen suosittuja he olivat Euroopassa. Kun kuningatar Elisabet otti Michellen vastaan Buckinghamin palatsissa hän spontaanisti huokaisi, huh, olettepas te pitkä (180 cm + Jimmy Choot). Michelle aukaisi itse ovet, ei tullut saranan puolelta ja suhtautui ihmisiin lämmöllä ja läheisyydellä, säätyyn katsomatta.

Antoisia lukuhetkiä, lukeminen kannattaa aina. Terkut Tallinnan pimeästä illasta.

Seija Telaranta

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin....

Nimimerkillä sivusta seurannut minulla oli pitkästä aikaa tilaisuus tarkastella sairaalan osaston elämää ja johtamista. En tuntenut paikkaa, joten menin nettisivuille ja luin, mistä ilmiöstä on kysymys. Osasto on yliopistosairaalan kuntoutusosasto. Tekstissä sanotaan, että hoito on moniammatillista ja tiimiin osallistuu monipuolisesti eri asiantuntijoita ja tavoitteet hoidolle asetetaan yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa. Kauniisti kerrotaan tarpeista lähtevästä hoidosta ja yksilöllisyydestä. 

Onko tämä haravoitu metsä?

Lukija saa hyvän ja luottavaisen käsityksen. Todellisuus ei kuitenkaan ollut ollenkaan esittelyn mukaista. Paikka näyttäytyi minulle  vuodeosastona, jossa hoitajat istuivat koneiden äärellä lukitussa ikkunallisessa tilassa. Potilaille/omaisille ei ollut edes asiointiluukkua, vaan koputtamalla oli häirittävä henkilökuntaa, jos oli kysyttävää. Myös omaisten, jotka esittelyn mukaan kuuluvat kiinteästi hoidon suunnitteluun. Olen todella ihmeissäni, miten osaston rakenne on suunniteltu niin, että henkilökunta on näkyvillä, mutta lukkojen takana. Katsoa saa muttei puhua. Jonkunhan nämä rakenteelliset ratkaisut on täytynyt tehdä ja hyväksyä. Myös jonkun on täytynyt kirjoittaa nettiin osaston esittely ja toiminnan periaatteet. Nekin on täytynyt tehdä yksikön ulkopuolella. Tulee mieleen Henry Mintzberg, joka kuvaa strategian luomista. On katsottava yksikköä ylhäältä, alhaalta, sivusta ja kaiken läpi. Sama pätee informaatioon. Jokainen sana on mietittävä tarkkaan, että se vastaa todellisuutta, antaa oikean käsityksen. Kun informaatio ja todellisuus eivät kohtaa, suututetaan potilaat ja omaiset. 

Olen nähnyt monissa paikoissa, miten kunnianhimoisesti luodut yksiköt vähitellen luisuvat kroonikkopaikoiksi. Potilaita on täyslaidallinen ja he ovat jo tullessaan pitkäaikaispotilaita, Silloin on turha puhua moniammatillisesta kuntoutuksesta, jos sitä ei ole. Korkeasti koulutettu henkilöstö turhautuu, kun työ ei vastaakaan ammatillista osaamista vaan on perushoitoa. 

Ylimmän johdon on oltava erityisen herkkä sille, minkälaiset potilaat mitkäkin osastot täyttävät ja tehtävä muutokset asiakaslähtöisesti. Jos työ on perushoitoa ja siihen menee koko työaika, silloin henkilöstön tulee olla siihen koulutettua, ei erikoissairaanhoidon erityisyksikön osaajia. 

Kirjaamiseen ja raportointiin käytettävää sisältöä ja aikaa tulee tutkia.Kun kirjaaminen on eriytetty  potilaiden läheisyydestä, se on vuorovaikutuksesta pois. Siitä puuttuu myös potilaan “ääni”. Liikkuvat koneet on kaupoissa myyjilläkin, jolloin tuotetiedot selviävät ilman, että asiakas jää yksin.

Niinpä, tällaista jouduin kertomaan. 

Terveisin Seija Telaranta

0 notes