Satu Ketonen
I did it my way
by Satu Ketonen
”Ylioppilasvuoden jälkeen tein muutaman vuoden erilaisia töitä muun muassa pankissa. Valmistuin ensimmäiseen ammattiini Tampereen kauppaoppilaitoksesta, ja saman tien jatkoin opintoja sairaanhoitajaksi Tampereen terveydenhuolto-oppilaitoksessa valmistuen sis-kir sairaanhoitajaksi joulukuussa 1993.
Työllistyin valmistumista seuraavana päivänä TAYSiin kirurgian teho-osastolle unelmatyöhön: kriittisesti sairaan potilaan hoitotyöhön. Hoitotyöurani aikana olen toiminut akuutissa hoitotyössä ensiavuissa ja teho-osastoilla. Perheen perustamisen myötä olin muutaman vuoden välillä kotona vuosina 1995 ja 1997 syntyneiden lasteni Pinjan ja Aleksin kanssa. Nämä vuodet - ja lapset jo sinällään - ovat parhaita kokemuksia ja elämyksiä minun elämässäni. Perspektiivi siihen, mikä on oikeasti tärkeää, syntyy lasten ja perheen kautta.
Rohkeasti pois mukavuusalueelta
Jossain kohdassa ”satuin ohjautumaan” esimiestyöhön ja samalla aloitin opiskelut PIRAMKissa Johtamisen ja esimiestyön erikoistumisopinnoissa. Tämä koulutus on ollut parasta, mitä koulutuksellisesti voi toivoa. Tiukka vuosi opintoja päätoimisesti samalla työtä tehden oli hyvä rutistus. Sain työkalupakin, jota käytän nykyisessä työssäni edelleen päivittäin.
Esimiestyöurani kulki erikoissairaanhoidosta säätiötoimintaan. Olin mukana nelisen vuotta saattohoitokodin toiminnan alkutaipaleella Hämeenlinnassa. Tämä aika oli monella tapaa hienoa rakennustyötä ja monipuolista innovatiivista verkostoitumis- ja markkinointityötä. Saattohoidon markkinointi, tunnetuksi tekeminen, rahoituksen järjestely olivat melkoisia haasteita. Eettiset ja moraaliset näkökulmat toimivat oman toimintani ja koko saattohoitokodin toiminnan kehittämisen moottoreina. Näiden kaikkien realiteettien ja inhimillisen, arvokkaan kuoleman teemat oli yllättävän helppo yhdistää, kun piti tiukasti kiinni omista arvoista. Opiskelin työn ohessa Suomen Yrittäjäopiston yrittäjän erikoistumisammattiopinnot, joista oli hyötyä monessa mielessä, eikä vähiten alueellisten verkostojen rakentamisen muodossa. Saattohoitokodin toiminta vakiintui, henkilöstö sitoutui, rahoitusjärjestelmä toimi: minun oli aika lähteä.
Tampereella avautui johtavan hoitajan tehtävä erittäin arvostetussa, perinteikkäässä yksityisessä lääkärikeskuksessa, kuvantamispalveluissa. Oli aika hypätä taas pois mukavuusalueelta eli johtamaan suurehkoa asiantuntijajoukkoa alueella, josta itsellä ei ollut substanssiosaamista. Tässä tehtävässä huomasin hyvin nopeasti, että minulla oli upea osaajien joukkue johdettavana, mutta eri arvot kuin toimivalla ylemmällä johdollani. Rimpuilin aikani ja ajattelin, että vika on minussa, minä en kestä tai en osaa toimia. Tunne ristiriidasta oman ajatusmaailmani ja saamani ohjeistuksen välillä syveni, enkä saanut muutosta asioissa aikaan, vaikka kuinka yritin. Tässä työssä olin nippa nappa vuoden, ja jokainen päivä niistä tuntuu nyt kauempaa katsottuna olleen minulle hyödyksi. Lähtöpäätökseni tein jo noin puolen vuoden kohdalla, mutta sisu ei antanut vielä lupaa lähteä.
Lähtöpäätöksen teon jälkeen oma olo helpotti, joskin koin silloin epäonnistuneeni raskaasti. Kyseiseen tehtävään valituksi tulemista edelsi usean kuukauden haastattelu- yms. rumba, johon kuului myös koko päivän mittainen testaus rekrytointikonsultin toimesta. Ajattelin silloin, että oma tunteeni on varmasti väärä, kun kerran minut on valittu niistä kaikista hakijoista, ja tein kyllä omasta mielestäni hyvin selväksi jo haastatteluissa ajatukseni johtamisesta ja arvoistani.
Keväällä 2008 siirryin nykyiseen tehtävääni, Kanta-Hämeen keskussairaalan leikkaus- ja anestesiaosaston sekä kipupoliklinikan osastonhoitajaksi. Joukkueessani on reilut 60 työntekijää, huippuosaajia kaikki! Tässäkin työssä tulin mukaan myllerrykseen, organisaatiomuutostilanteeseen ja jälleen alueelle, jolla minulla ei ole substanssiosaamista! Henkilökunta on ottanut minut lämpimästi vastaan, muutostilanteeseen liittyviä kohtuullisen suuria haasteita on toki ollut, mutta juuri tänään on hyvä päivä : ) .
Omat tuntemukset näyttävät tietä
Taaksepäin katsoessani huomaan esimiesurani olleen aina muutostilanteeseen hyppäämistä. Viime vuosina vauhti on kiihtynyt työmuutoksissani, ja silti samalla tietyt prosessit ovat jatkuneet ja menneet eteenpäin tasaiseen tahtiin. Jo saattohoitokodissa työssä ollessani aloitin Sosiaali-ja terveysjohtamisen MBA-opinnot Tampereen teknillisessä yliopistossa. Suunnitelma oli opiskella työn ohessa vuosina 2006-2009 MBA-tutkinto. Opintojen aikana työskentelin siis kolmessa eri tehtävässä, mutta pysyin kiinni opinto-ohjelmassa ja sain tutkinnon valmiiksi maaliskuussa 2009.
Prosessissa vaihtui lopputyön aihe niin monta kertaa kuin työpaikkakin. MBA-opintojen kautta sain paljon uutta osaamista ja erittäin laajan verkoston sosiaali- ja terveysjohtamisen ja järjestötyön huipulta. MBA-opinnot käynnistivät minussa monenlaisia prosesseja. Huomasin, että asiat, joiden kuvittelin olevan minulle ylivoimaisia (esim. tilastomatematiikka) alkoivatkin avautua, kun vaan aloin asioihin paneutua - pakon edessä siis. Monta kertaa olin todella uusien haasteiden parissa, mutta näiden selvittäminen ja omaksuminen ovatkin olleet melkoinen ahaa-elämys. Nykyään luen ja ymmärrän asioita aivan eri näkökulmista, hahmotan kokonaisuudet paljon entistä laajemmin.
MBA-opintojen suorittaminen täytti sisäisen tyhjiön: syntyi ajatus siitä, että haluan syventää asioita tiedekorkeakouluopinnoissa, ja se tavoite myös toteutui. Opinnoissa on tärkeintä saada jotain itselle. Opintojen tulee tukea omaa kasvua ja toimia varaventtiilinä, kun työssä jaksaminen on koetuksella. Opintoja ei missään nimessä kannata tehdä jonkun toisen takia tai siksi, että päästäkseen johonkin tiettyyn työhön on pätevyysvaatimuksen vuoksi suoritettava sitä tai tätä.
Työssäni olen oppinut kuuntelemaan omaa sisintäni, on sitten kyse rekrytointipäätöksestä tai mistä hyvänsä. Omaa ajankäyttöä tulee pohtia vakavasti - tietty määrä täytyykin ”aikuisten maailmassa” vastoinkäymisiä sietää, mutta rajansa kaikella. Itseään ja panostaan on tärkeää arvostaa, titteleistä ja palkasta, työsuhde-eduista on voitava luopua, jos alkaa voida todella huonosti.
Tommy Hellstenin sanoin ”saat sen, mistä luovut” kehotankin kuuntelemaan omaa kutsua ja seuraamaan uteliaasti omaa tietä. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa. Jokainen päivä on lahja, ja se lahja täytyisi osata käyttää niin, että mikäli aika tässä elämässä yhtäkkiä tulee täyteen, voisi pilven reunalta todeta, että sanoin kaiken sen, minkä halusin rakkailleni sanoa. Tein kaiken sen, minkä halusin tehdä, ja kaikessa toiminnassani pysyi uskollisena itselleni ja omille arvoilleni.
Satu Ketonen
Esh, MBA (Sosiaali- ja terveysjohtaminen)
Osastonhoitaja
Leikkaus- ja anestesiaosasto
Kanta-Hämeen keskussairaala
