Piikkinä pomojen lihassa, Harri Nykänen

Innostuin lukemaan toimittaja/kirjalija Harri Nykäsen kirjan "Likainen Harri" (Docendo 2015), kun näin hänen haastattelunsa parissa televisio-ohjelmassa viime viikolla. Rokkarin näköinen ex-rikostoimittaja seisoi sanojensa takana ja vaikutti muutenkin kiinnostavalta. Harri Nykänen oli Helsingin Sanomien rikostoimittaja vuosina 1981-2001.  Hän puhui maailmasta ja kulttuurista, jonka olin itsekin kokenut, jopa lehdistö- ja tiedotusoppia opiskellen. Minulla on aina tietty lukkarinrakkaus toimittajien kirjoittamia kirjoja kohtaan, niissä teksti kulkee. Niin kulki Nykäselläkin.

Kirja oli tietysti rikostoimittajan kokemusmaailmasta, mutta isoa roolia näyttelivät sen ajan näkyvät johtajat sekä tietysti omat esimiehet Helsingin Sanomista. Eli kirja on kiinnostava myös johtamisen etiikan ja kulttuurin näkökulmasta sekä tietysti siitä, miten vaikea pala intohimoinen työntekijä, joka tunkee nenänsä kiusallisiin paikkoihin, on esimiehilleen.

"Likainen Harri"

Tietysti jo silloin tiedettiin hyväveli -järjestelmästä, jossa lähiverkosto suojeli omiaan jopa oman maineensa tai kasvojen menetyksen uhalla. Ja suojelemista tarvittiin, koska iltapäivälehdet tulivat kansan tietoisuuteen ja paljastukset seurasivat toistaan. Kunniallisten päivälehtien, johtotähtenään  arvostettu Helsingin Sanomat, oli pyrittävä uskottavuuteen tasapainoillen uhkaavien paljastusten ja totuuden välillä. Surullisinta luettavaa oli ministeri Olavi J. Mattilan tarina. Harri Nykänen kuvaa tätä presidentti Kekkosen luottomiestä ja yhtäaikaa Valmetin ja Enso-Gutzeitin johtajaa seuraavasti: "Haastattelin Mattilaa hänen sukutilallaan Hyvinkäällä. Se oli kunnostettu rahaa säästämättä ja laadusta tinkimättä. Kun katselin kuivakkaan veretöntä ja änkyttävää Mattilaa, en voinut ymmärtää, millä lahjakkuudella ja karismalla hän oli asemaansa päässyt. Kummastakaan ei näkynyt jälkeäkään." Ylin johto oli niin korkealla organisaation huipulla, että sinne ei monikaan nähnyt. Jos näki, niin ymmärsi olla hiljaa, sillä siihen olisi loppunut uraputki. Ilmiö on tuttu pienemmissäkin organisaatioissa kuin mainitut. Nykyään sen ilmenemismuodot ovat vaan toisenlaiset.

Toinen voi aikoja, voi tapoja -johtaja on Matti Ahde. Hän jäi kiinni merkittävästä ja iljettävästä seksuaalisesta häirinnästä naistyöntekijöitään kohtaan Veikkaus Oy:ssä. Potkut sai myös Harri Nykänen Helsingin Sanomista tämän jupakan johdosta. Sähkömies Matti Ahteella oli isokenkäisiä  suojelijoita  aina arvostettuihin päätoimittajiin asti. He pystyivät  arvovallallaan  pitämään Ahteen nimen likaantumatta pitkän ajan, vaikka yleisesti tiedossa oli, että juuri hän oli toiminut asemalleen sopimattomalla tavalla. Lapin kelohonkamökkien suojissa täyttyivät kaikki vääristyneet vallan tunnusmerkit. Ikävintä oli lukea, miten eduskunnan entinen oikeusasiamies Pirkko K. Koskinen sortui selvityksessään puhumaan käpälöinnistä, vaikka ihan muusta näytti olleen kyse. Nainen siis toimi näin suhteessa vakavaan asiaan, josta oli näytöt ja asianosaisten lausunnot.
Korkeita pisteitä ei Nykäseltä saa myöskään juuri omat muistelmansa kirjoittanut päätoimittaja Reetta Meriläinen, nykyään TV:stä tuttu urheilukommentoija. Ahteen nimen julkituonnissa hänkin suhmuroi. Taisi olla sekä nais- että miesjohtajien kulttuuria.

Päivän kuva Kadriorgin puistosta

Sain tänään luettua Nykäsen kirjan loppuun, kun istuin neljä tuntia terveiden jalkojen ja käsien hoidossa Tallinnassa. Huh! Kävin sitten syömässä Restoran Kadriorgissa linkki ja mietiskelin puistossa kävellessäni Nykäsen kirjaa. Eihän siinä mitään uutta tai ihmeellistä ollut, olipahan pala kauheimpia suomalaisia johtajatarinoita. Onkohan näistä mitään opittu? Onko kulttuuri oikeasti muuttunut? Mikä ihmeen paikka on Keva? Kuka siitä kirjoittaisi johtajatarinan?
Terveiset lukijoilleni Tallinnasta. Mukavaa viikonloppua. Myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko.
Seija Telaranta