Eläkepäivät vai elämä

Luin viime viikolla kaksi "eläkeläiskirjaa", jotka olivat kuin yö ja päivä. Pekka Järvinen on ollut suosikkini, vuosien saatossa olen arvostanut ja kehunut täällä blogissakin hänen johtamisen alan kirjojaan. Hieman ihmettelin, kun suosikkidivarin myyjä Korkeavuorenkadulla sanoi, että ota tämä Järvisen uusin tänä vuonna ilmestynyt. Yleensä Järvisen kirjoja ei ole divarissa ollut.

Kansikuvasta olisi voinut päätellä, että luvassa on hauskoja tarinoita ja uusia näkökulmia. Kirjassa kuvataan jollain tasolla erilaisia lähestymistapoja eläkepäiviin. Aloitetaan eläkeläisen päivän lukujärjestyksellä, jossa oli sauvakävelyä 1,5 tuntia aamupäivällä. Sodanjälkeisillä sukupolvilla on edessään pitkä kolmas elämä. Siksi pitäisikin keksiä tekemistä, mutta mitään uutta ei Järvinen pysty tarjoamaan. Toki moni voi tehdä töitä hitaammalla tahdilla tai uudessa miljöössä, mutta hyvä ei ole sekään, jos ihminen jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Työelämää ei voi olla ikä kaikki.
Järvinen oli digikuvannut lapsilleen valokuvat, pohti rakkaan kesämökin kohtaloa, testamentin sisältöä ja mihin tuhkat sirotellaan. Toki nämä ovat tärkeitä asioita, mutta niistä lukeminen oikein kirjasta, minkä otsikko on "Miten selvitä eläkepäivistä hengissä", oli jotenkin typerää ja masentavaa. Monien elämälle käykin niin alun irtioton jälkeen. FB:ssa useimmat kaverini kiertävät maapalloa,  ajavat sen haaveilemansa Route 66:n harrikalla tai avo-autolla. Espanjan aurinkorannikolla tai vastaavassa voi elellä kylmän ajan, mutta useimmat vaan jäävät pienempiin ympyröihin ja pisimmät matkat tehdään lastenlasten luokse tai Tallinnaan. Järvisen kirja kuvasti jotenkin tylsän ja pitkän virkamiesuran jälkeistä yhtä tylsää kolmatta elämää. Minulle tuli ajatus, että jos työelämä on ollut yksitoikkoinen, mitään uutta ei voi tapahtua sen jälkeenkään. Reflektoin myös itseeni, miten minulle on käynyt? Viikon parin välein siirryn huushollista ja maastakin toiseen. Tänä talvena joukkoon liittyi Berliini. Minun juttuni on maiseman vaihto. Eläkeikä on yhtä yksilöllinen kuin ihmiset muutenkin ovat.
"Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki", on puolestaan Lenita Airiston 80-vuotispäivän tiimoilta julkaisemansa kuvakirjan yksi raikas motto.

Lenita ei ole syntynyt kultalusikka suussa. Sivistyneessä, kansainvälisyyttä ja kielitaitoa arvostavassa yrittäjä-kodissa pystyi hankkimaan huikean henkisen pääoman, jota itse kasvattamalla hänelle ei ole tullut mitään elämänvaiheita, vaan hän on elänyt ja elää täyttä elämää joka hetki. Oli mielenkiintoista lukea sodan ajasta Helsingissä ja pommituksista lapsen kokemana ja siitä, että surkutteluun ei jääty makaamaan, vaan elämästä tehtiin kaunista ja eleganttia vaikka väkisin.

Lenitan tarina on iloinen ja kiehtova. Sattuma ei sanellut, vaan hän rakensi näyttävän uransa osaamisensa avulla, jota hän kaiken aikaa päivitti ja laajensi. 70-luvun tv-ja radiomaailman kuvaus on huippu. Siinä ei sanoja säästelty eikä kuvia kummarrettu, koska moni ei sitä ansainnut. Psykiatri-poliitikko Claes Andersson oli Lenitan juontajapari muiden muassa. Hän suostui suunnittelemaan ohjelmia vain hotelli Marskin baarissa. HUH! Jokainen lause on lukemisen väärtti. Kiehtovinta Lenitan kirjassa on juuri se, että se ei ole mikään "eläkeläiskirja", vaan elämäkirja. Siinä on nuorillekin naisille  paljon sanomaa. Opiskelkaa ja hankkikaa hyvä ammatti. Miehet kannattaa valita huolella. Sellaisten seuraan, jotka stimuloivat älyllisesti ja joissa on hohtoa on hyvä hakeutua eikä tyytyä kompromisseihin. Jokaisella suhteella ja miehellä on aikansa.

Terkut Tallinnasta! Seija Telaranta