Talousosaaminen kohottaa johtajan itsetuntoa

Eilisessä artikkelissani kommentoin jaetun johtamisen ongelmia. Pimeän kesäpäivän kunniaksi löysin Raudasojan ja Johanssonin kirjan "Esimies talouden johtajana julkishallinnossa". WSOYpro 2009. Ydinajatus kirjassa on, että  esimiehen tulee osata taloushallintoa, hallita sen perusasiat, jotta hän voi  johtaa organisaatiotaan kokonaisvaltaisesti ja täysipainoisesti. Esimiehen tulee myös ymmärtää koko organisaation taloutta, omistajapolitiikkaa ja taloudellista tilannetta, jotta hän osaa suhteuttaa oman yksikkönsä toiminnan ja tulevaisuuden oikeisiin mittasuhteisiin. Keskeisiä taloushallinnon tehtäviä ovat laskujen tarkistaminen, tiliöinti, talouden suunnittelu, ennakointi ja raportointi sekä sovittujen pelisääntöjen ja määräaikojen noudattaminen talouden näkökulmasta. Esimiehen tulee myös osata hyödyntää taloushallinnon välineitä (taloussuunnitelmat, taloushallinnon tietojärjestelmät ja johdon talousraportit), seurata budjetin toteumaa, tehdä siitä johtopäätökset ja korjaavat toimenpiteet. Hänen tulee ymmärtää sisäisen laskennan tuottamaa informaatiota ja osata vertailla muihin sekä omassa organisaatiossa että sen ulkopuolella.

Arkiston aarteita....palomiesten opettajana

Toiminta ja talous kulkevat käsi kädessä. Esimies johtaa toimintaa ja tekemistä. Kaikella tekemisellä ja valinnoilla on aina taloudelliset seuraamukset; tuotot ja kustannukset. Esimiehellä on myös talousosaamisen suhteen opettamisen velvollisuus henkilöstölleen. Mistä kustannukset muodostuvat ja miten niihin voi kukin omalla toiminnallaan vaikuttaa. Kaikella on hinta. Kun henkilöstö on opetettu hintatietoiseksi, sillä on kyky analysoida kustannuksia ja pohtia syy- ja seuraussuhteita sekä parantaa tuottavuutta ja vaikuttavuutta. Ei tarvitsisi edes sanoa, miten nämä asiat toimisivat, jos koko talousosaaminen olisi delegoitu sen alan ammattilaisille, oman yksikön ulkopuolelle.
Talous korostuu johtamisen kirjallisuudessa yhä enemmän jokaisen johtajan työn olennaisena sisältönä ja osaamisalueena.  Kuten jo edellä viittasin ei riitä, että itse osaa, johtajan työn keskeinen osa on opettaminen myös talousasioissa. Koko henkilöstö on saatava mukaan ja luotava kulttuuri, jossa talousasioista puhutaan ja raportoidaan, analysoidaan valintoja ja hinta/laatu-suhdetta. Johtamisen teoreetikot, kuten Prahalad sekä Kim ja Mauborgne korostavat, että oikea hinnoittelu on avain menestykseen ja uusiin innovaatioihin,  lähtökohta.
Yhä halvemmalla on tuotettava yhä parempia tuotteita ja palveluita. Ei ole kyse leikkauksista eikä alihinnoittelusta, vaan uudesta tavasta tuottaa. On avattava rajoja, tarkasteltava vaihtoehtoja ja useampia toimijoita yhdessä.
Onneksi sosiaali- ja terveysalalla esimiehet johtajakoulutuksessa ovat opiskelleet johtamaan organisaatioita ja työyksiköitä myös talouden näkökulmasta. He osaavat esittää asiat tarkoin taloudellisin käsittein ja osaavat nauttia siitä. Eräskin osastonhoitaja kertoi, että tuntui tosi hienolta pitää esitelmää päättäjille, kun oli hinnat laskettuna.

Mukavaa kesäpäivää!
Terkuin Seija Telaranta

Delegoitu johtajuus?

Lääkärilehden numerossa 25 (18.6.2015) on päätoimittaja Hannu Ollikaisen kirjoitus "Johtajuus kutsuu lääkäriä". Siinä on kiinnitetty huomiota siihen, että tulee nyt minkälainen sote-järjestelmä hyvänsä, merkittäville johtajan paikoille on kysyntää. Lääkäreiden tulee olla valmiita ottamaan vastuuta ja haasteita uusilla markkinoilla. Hyvä näkemys on, että vaikka lääkäreiden koulutukseen ja työhönkin on aina liittynyt johtamistyö, nyt on profiloitava osaamista ja opiskeltava. Artikkelissa nostetaan keskusteluun myös ristiriita, joka syntyy silloin, kun on osittainkin luovuttava potilaiden välittömästä hoidosta. Useimmilla potilastyö on juuri ollut se, miksi koulutukseen on hakeuduttu. Asiantuntijana lääkärillä on työssään auktoriteetti ja jakamaton vastuu. Johtajan työtä Ollikaisen mukaan ei voi nykyaikana tehdä jakamattoman vastuun mallilla, vaan on osattava delegoida. Malli johtaa siihen, että johtajia on enemmän ja johtaminen on jaettu eri osa-alueille. Kärjistäen voisi sanoa, että henkilöstön, asiakkuuksien, toiminnan ja talouden johtaminen kukin tarvitsisi oman johtajan, ilmeiseti lääkärijohtajan.

Jaettu johtajuus ja johtajan työn eri osa-alueiden delegointi toki ovat yksi keino ottaa johtaminen haltuun. Johtamisen kirjallisuus ei kuitenkaan tue mallia, jossa toisella kädellä on johtaja ja toisella tekee kliinistä työtä. Mitä isommasta organisaatiosta tai yksiköstä on kysymys, sitä enemmän korostuu kokonaisvaltaisuus ja kliininen asiantuntemus jää taka-alalle. Asiantuntijuudella ei voi johtaa ja siksi onkin tärkeätä, että johtaja on koulutettu johtajaksi ja että hänellä on sellainen valta ja vastuu, joka mahdollistaa johtamisen. Organisaation johtaja ei suinkaan voi toimia vain organisaation sisällä, vaan hänen tulee tehdä yhteistyötä saman tason ja ylimmän johdon kollegoiden kanssa strategisella tasolla. Luoda tulevaisuutta ja mahdollisuuksia. Johtajan on edustettava organisaation ulkopuolella ja luotava verkostoja globaalissa maailmassa laajasti. Jos johtaja ei hallitse itse taloutta, hän on sen alan asiantuntijoiden armoilla ja menettää ison osan toimintakyvystään. Henkilöstön vaikuttamismahdollisuudet ja hyvinvointi kulkevat käsi kädessä hyvän työyhteisön imagon kanssa. Jos henkilöstöjohtaminen irrotetaan johtajan tehtäväkentästä, kokonaiskuva jää vajaaksi.

Potilaiden ja omaisten on oltava mukana toiminnan ja palveluiden kehittämisessä ja heiltä tullut palaute ja ehdotukset on pystyttävä sitomaan kokonaisuuteen. Potilas on tähti, kuten Tampereella toteutetun kehittämisprojektin (Osake-työpajat 2013-2014) tulokset osoittavat. Prosessien ja toiminnan johtamisessa ei voi olla vuorovaikutuksessa vain "sairaalan" sisällä vaan ympäröivä yhteiskunta mahdollisuuksineen ja rajoitteineen on tunnettava ja otettava mukaan.

Muisto kliinisen osaamisen huippuajasta.....

Jos jokaisella ammattiryhmällä on oman peruskoulutuksen omaava johtaja, joka aina välillä tekee kliinistä työtä ja jos vielä johtajuus on jaettu, sekamelska on melkoinen. Olen toistakymmentä vuotta  käynyt vuosittain tukholmalaisissa suurissa sairaaloissa ja seurannut siellä johtamisen kehittymistä. Siellä johtaminen määriteltiin kokopäivätyöksi. Samalla otettiin  määräaikainen johtajuus käyttöön, jonka kesto vaihteli 2-4 vuoteen. Kaikki johtajat koulutettiin esimerkiksi Danderydin sairaalan oman johtamiskoulutuksen puitteissa. Merkittävää oli, että jokaisen ammattiryhmän edustajat kävivät yhteisen ohjelman, joka takasi sen, että ei oltu kiinni omassa asiantuntijuudessa vaan kaikkien fokus oli johtaminen. Määräajan tultua täyteen johtajan oli siirryttävä muihin töihin, kliiniseen työhön, tutkimuksen alueelle tai opetukseen. Kuhunkin alueeseen kuului myös osaamisen päivitys ja lisäkoulutukset. Systeemistä tuli kuitenkin ilmeisen kallis, Karoliininen sairaala luopui jo jokunen vuosi sitten ensimmäisenä määräaikaisesta johtajuudesta. Siitä ei kuitenkaan ole luovuttu, että johtaminen on kokopäivätyö. Jotta se on taloudellisesti kestävää, henkilöstöä tulisi olla ainakin 30 yhdellä kokopäiväisellä johtajalla.
Johtajan työn jakaminen ja osa-alueiden delegointi eivät mielestäni tue johtajana kehittymistä eikä johtajuuteen keskittymistä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö käytettäisi asiantuntijoiden apua tai tehtäisi yhteistyötä johtamisessa, mutta ei myöskään sitä, että samanaikaisesti toimitaan johtajana ja asiantuntijana.

Mukavia hellepäiviä!
Terkuin Seija Telaranta

Palvelua lämmöllä ja hyvällä asenteella Tallinnassa

Juhannusaatto aukesi Tallinnassa viileänä ja pilvisenä. Se ei kuvaa kuitenkaan tunnelmaa, joka ihmiselle tulee kun ajautuu palveluiden pariin täällä. Alkukesän aikana olen käynyt asiakkaana monenlaisissa hyvinvointipalveluissa. Hammashoidon, sellaisen kuin Suomessa tekee suuhygienisti, täällä tekee hammaslääkäri. Hän ohjasti huolellisesti miten välttää värjäytymiä ja pitää hampaat hohtavina. Vihreä tee kuulemma on tosi paha värjääjä. Minua viehätti  paitsi ohjaus suun terveyteen myös se, että esteettisyys ja kauneus oli keskeinen huomion kohde. Ympäristö oli elegantti muttei ylihieno. Ei tullut  tunne, että seinistäkö täällä maksan. Hinta ei ollut paljoakaan Suomen vastaavaa halvempi, mutta kokonaisvaltaisuus ja asiakkaan arvostaminen ylittivät tavallisen kohtelun.

Vastaanottoaula

Suihkulähde solisi viehättävästi

Pienessä vaivassa lääkärissäkäynti oli tosi miellyttävä kokemus. Tallinnan ID-kortin omaavana ei tarvinnut muuta kuin korttia näyttää. Sama juttu apteekissa. Hämmästyttävää oli, että lääkäri kysyi parikin kertaa sähköpostilla jälkikäteen miten on vaiva parantunut.
Ravintoloita nousee kuin sieniä sateella ja myös omistajanvaihdokset ovat arkipäivää. Samalla voi taso muuttua yhdessä yössä kuten on käynyt lähiravintolallemme Restoran Kadriorgille. Telliskivi on suomalaistenkin suosimaa aluetta. F-Hoone on tuttu ja suosittu paikka. Kadun toisella puolella on virolaisen julkkiskokin Anni Arron retrotyylinen trendikäs bistro Kukeke (linkki) entisen veturitehtaan tiloissa. Ruoka on sesongin raaka-aineista valmistettua maukasta arkiruokaa. Kiva kokemus, menneen maailman viipyvää tunnelmaa!

Kukeke, Telliskivi 57

Umami on toinen uusi tuttavuus, jossa tarjotaan korkeatasoista lähiruokaa. Ravintola on Mustamäellä, alle 10 kilometrin päässä keskustasta vanhassa omakotitalossa. Lounasaikaan paikka oli tupaten täynnä. Eli pitää paikkansa, että sinne tullaan keskustastakin nauttimaan huippukokkien aikaansaannoksista. Paikan omistavat Janno Lepik ja Kristjan Peäske, joista viimemainittu oli paikalla ja tarkkaili tilannetta. Ihana tunnelma kun ensin oli paikan löytänyt tiheiden puiden lomasta keskeltä vilkasta risteystä. linkki

Umamin piharavintola

Kesää odotellessa

Samojen omistajien kuin Umami on vanhan kaupungin korttelien keskellä bistro Leib. Juhannusaaton lounaalla oli ihana tunnelma ja sopivasti alkoi aurinkokin paistaa. Näiden huippukokkien molemmissa ravintoloissa huomio kiinnittyi myös siihen, että  nuoria tarjoilijoita oli tosi paljon. Palvelu toimi, ruoka oli lämmintä ja maukasta.
linkki

Näissä merkeissä iloista juhannusta kaikille lukijoilleni.
Terveiset Tallinnasta Seija Telaranta

Vaihto-opiskelu Japanissa täynnä elämyksiä

Meille, Sosiaali- ja terveysalan kehittämisen ja johtamisen YAMK-tutkintoa suorittaville opiskelijoille, tarjottiin syksyllä 2014 mahdollisuutta osallistua Japanissa sijaitsevan Miyagin yliopiston kanssa yhteistyössä tehtävään vanhustenhuollon johtamiseen liittyvään tutkimusprojektiin. Tarkoituksena oli suorittaa projektijohtamisen opintokokonaisuus. Aikataulullisista syistä emme kuitenkaan pystyneet osallistumaan Japanin –projektiin ja olimmekin haudata koko ajatuksen, kunnes opettajat ehdottivat meille, että tekisimme Japani –projektin osana vapaasti valittavia opintoja. Meille kerrottiin tuolloin jo mahdollisuudesta päästä esittämään työmme tuloksia Sendaissa sijaitsevaan Miyagin yliopistoon keväällä 2015.

Marjut, Jenni, Tarja ja Merja lähdössä reissuun

Siitä se sitten alkoi, syyskuussa 2014 kävimme ensimmäisen kerran sähköpostikeskustelua Japanin matkasta ja meidän piti jo marraskuussa täyttää sitoutumislomakkeet koululle. Tuolloin matka tuntui kaukaiselta, eikä se edes tuntunut kovin todelliselta. Kunnes vihdoin seitsemän kuukautta myöhemmin koitti 11.5.2015 ja lähdimme kohti Japania. Meitä lähti matkaan neljä YAMK-opiskelijaa ja kaksi opettajaa, Sirpa Salin ja Hannele Laaksonen. Koko porukasta ainoastaan Sirpa oli aikaisemmin ollut Japanissa. Matkapäivän aamuna menin vielä kuntosalille ja siellä ollessani kävin mielessäni läpi tulevaa matkaa ja koko tähänastista kouluaikaa. Huomasin, miten mahtaviin ihmisiin olen saanut tutustua ja millaisia mahdollisuuksia olemme opiskelijoina saaneet. Tuleva matka olisi irtiotto työn täyteisestä koulusta ennen viimeisiä kevään koulupäiviä. Ajattelimme, että matkan aikana saa hieman hengähtää koulutyöstä ja rentoutua. Samalla meillä olisi mahdollisuus päästä tutustumaan täysin uudenlaiseen ja erilaiseen kulttuuriin. Matka voi alkaa!!

Kolme meistä (minä, Merja ja Marjut) tapasimme Tampereen linja-autoasemalla ja aloitimme yhdessä matkan kohti Helsinki-Vantaata. Opettaja Sirpa Salin ja tiimimme neljäs jäsen, Tarja, tulivat matkan varrelta kyytiin. Opettaja Hannele Laaksosen tapasimme lentokentällä. Helsinki-Vantaa oli muuttunut sitten viime näkemän ja kaikki pitää nykyään tehdä itse. Saimme kuin saimmekin tsekkaukset tehtyä ja laukut eteenpäin kohti Tokiota. Toiveena oli, että jokaisen laukku määränpäähän löytää. Lento lähti noin 45 minuuttia myöhässä, mutta se ei meitä haitannut, koska seura oli aivan ykkösluokkaa! Ja koneen vikahan vaikutti tosi, tosi pieneltä, nimittäin joku laskeutumiseen liittyvä hydrauliikkahimpulavedin oli särkynyt….;) Mutta siitä viis, koneeseen päästyämme tuskin muistimme moista vempainta olevan edes olemassakaan….

Puikoilla harjoittelua

Minä (Jenni) ja Marjut onnistuimme koneessa vaihtamaan paikkoja vierekkäisiksi koneen ollessa aivan täynnä. Ensi kosketuksen japanilaiseen kulttuuriin saimme jo hyvin pian lennon alussa. Päätimme käyttää syömäpuikkoja illallisen syömisessä. Minun vieressäni istuva japanilaisrouva oli hieman huvittunut meidän yrityksistä syödä lihapullia ja perunamuusia puikoilla. Saimmekin hyvät naurut, koska hän japanilaisena käytti haarukkaa ja me yritimme saada lihapullat suuhumme puikoilla ilman, että lihapulla päätyy jommankumman silmäkulmaan. Japanilais rouva kuitenkin päätti, että on parasta opastaa meitä ja saimmekin häneltä arvokkaita neuvoja puikoilla syömiseen. Harmi, ettei Merja istunut meidän vieressämme, sillä hän oli harjoitellut kovasti ennen matkalle lähtöä ja hänellä olisi ollut mahdollisuus pelastaa maineemme. Selvisimme kuitenkin kunnialla ja loppujen lopuksi Marjut sai rouvalta kehuja puikkojen oikeaoppisesta käytöstä.

Perillepääsyn haasteita

Lento oli pitkä, mutta siinähän se meni, kun laittoi pään tyynyyn melkein alkumetreillä. Oli todella hyvä, että lepäsimme tuon lentomatkan, koska Tokioon päästyämme ei ollut levosta tietoakaan! Seuraavan kerran lepäsimme kotiin päästyämme viikkoa myöhemmin..:) Tokiosta matkustimme luotijunalla Sendai Cityyn, missä yhteistyöyliopistomme sijaitsi. Pelkästään junalippujen ostaminen saati oikean raiteen löytäminen oli haasteellista, etenkin kun aikataulu oli niin tiukka, että juoksimme portilta toiselle. Haastetta matkaan aiheutti saamamme kolme eri junalippua. Ikinä ei tiennyt, että mikä lippu pitää koneeseen tunkea. Joskus piti jopa kaikki kolme laittaa yhtä aikaa. Ehdimme kuin ehdimmekin oikeaan junaan ja matka Sendaihin alkoi. Onneksi meillä oli matkassa mukana Sirpa, joka vanhana japaninkävijänä ”ui” asemalla kuin kala vedessä.

Tulkki Chiho Saito, prof. Ono ja Sirpa Salin tarkistivat seuraavan päivän ohjelma

 Sendain asemalla meitä oli vastassa yliopiston vastaanottokomitea. Ainakin seitsemän ihmistä heilutteli porttien takaa ja saimme kohdata iloiset ja ystävälliset kasvot. Vastaanotto oli jotain mielettömän ihmeellistä ja pystyimme havaitsemaan aidon ilon heidän jokaisen kasvoilta. Oli uskomatonta suomalaiseen mentaliteettiin tottuneena, miten meitä jokaista kohdeltiin erittäin ystävällisesti ja aivan kuin olisimme olleet jo ennestään tuttuja. Bussimatka kohti hotellia alkoi. Japanilaisesta järjestelmällisyydestä ja ajankäytöstä kertoo se, että yliopiston professori Ono sekä Sirpa alkoivat heti bussiin päästyämme käymään läpi tulevan viikon ohjelmaa. Päästyämme hotellille emme voineet muuta kuin haukkoa henkeä. Royal Park Hotelli oli mielettömän hieno ja erittäin tasokkaan näköinen hotelli. Meille kerrottiinkin, että Japanin keisari yöpyy siellä Sendaihin tullessaan. Emme olisi parempaa hotellia osanneet toivoa. Väsyneinä, mutta onnellisina pääsimme huoneisiin. Illalla kävimme vielä läpi Sirpan ja Hannelen kanssa seuraavan päivän seminaariohjelmaa.

:Hannele Laaksonen, Jenni Kaasalainen, Marjut Murtosaari, Tarja Alatalo, Merja Lammi ja Sirpa Salin.

Maanjäristyksiä

Täytyy sanoa, että seuraavan aamun herätys pelästytti ja laittoi miettimään monia eri asioita. Kyseessä ei ollut hotellin ohi menevä iso juna, kuten Merja oli aluksi ajatellut, vaan maanjäristys. Koko hotelli heilui ja sängyt jyskyttivät edestakaisin. Minä ja Marjut hyppäsimme sängystä ja sanoin Marjutille, että mennään oviaukkoon. Sillä hetkellä se oli ainut asia, mikä oli lukion maantiedon tunneilta jäänyt mieleen. En ollut koskaan ajatellut, että minulle sattuisi jotain sellaista. Japanilaisille se on arkipäivää, mutta meille turvallisessa Suomessa asuville se oli jotain aivan ainutlaatuista ja pelottavaakin. Jouduimme valitettavasti kokemaan maanjäristyksen toistamiseen perjantaina. Olimme juuri aloittaneet ruokailun vanhainkodissa, johon olimme tutustumassa. Riisikipot ja muut ruokakulhot alkoivat kilistää pöytää sinne sun tänne ja vanhainkodin henkilökunta hävisi hetkessä omiin, sovittuihin tehtäviinsä järistyksen vuoksi. Hauskinta oli, että Merjan poika oli kateellinen äidilleen kuultuaan maanjäristyksestä, sillä hän olisi halunnut olla järistyksessä mukana.

Seminaaripäivä

Maanjäristyksestä selvittyämme pääsimme yliopistolle, missä meidän esityksille oli varattu kuusi tuntia aikaa eli tiimimme vastuulla oli seminaaripäivän toteuttaminen. Ensin opettajamme Sirpa ja Hannele esittelivät suomalaista vanhustenhuollon järjestelmää, vanhuspalvelulakia ja suositusta sekä vanhustenhuollon hoitomaksuja ja henkilökuntamitoitussuosituksia. Meidän opiskelijoiden osuudessa kerroimme Sirpan ja Hannelen kanssa Suomen osuuden tutkimustuloksia esimieshaastatteluista ja esittelimme Tampereen ammattikorkeakoulun opetustarjontaa, terveysalan koulutuksia ja tietysti myös meidän omaa YAMK-tutkintoa. Kaikki PowerPoint-esityksemme oli käännetty japanin kielelle vaikka seminaarin pääkieli oli englanti. Seminaariin osallistujat, noin 60 henkilöä, olivat vanhustenhuollon esimiestehtävissä olevia käytännön toimijoita, yliopiston opettajia, sekä maisteri- ja sairaanhoitajaopiskelijoita. Yleensä japanilaiset kysele seminaareissa mitään, mutta saimme kuin saimmekin heitä kyselemään ja keskustelemaan aiheesta. Lopuksi kaksi Miagin yliopiston tutkijaa esittelivät Japanin osuuden tuloksia japanin kielellä, mistä osuudesta saimme englanninkieliset projektin versiot esityksen alkaessa. Yliopistolla viettämämme päivä oli aivan mahtava, todella raskas, mutta samalla hyvin antoisa. Päivän päätteeksi totesimme, että ”What a day

Sirpa Salinin vakuuttavaa puhetta esityksessä.

Sirpa Salin

 

Marjut Murtosaari ja Jenni Kaasalainen

                    

Tarja Alatalo ja Merja Lammi

Teetä ja seurustelua

Japanilaisten vieraanvaraisuus on jotain aivan uskomatonta. Meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Meille tarjoiltiin teetä ja kahvia joka välissä ja he pitivät huolen, että meillä on vettä ja kaikkea, mitä päivän aikana tarvitsimme. Seminaarin jälkeen me tapasimme yliopiston henkilökuntaa ja Suomeen kesällä tulevia opiskelijoita. Meille opetettiin traditionaalinen teeseremonia ja näytettiin kädestä pitäen, miten teetä juodaan oikeaoppisesti. Opiskelijoilla oli hauskaa, kun he seurasivat meidän ensimmäistä teeseremoniaamme. Päivän päätteeksi söimme illallista italialaisessa ravintolassa. Meillä oli mahdollisuus tutustua paremmin maisteriopiskelijoihin ja jo valmistuneisiin. Saimme tehdä aluksi paljon töitä, että saimme heidät keskustelemaan kanssamme, mutta vaivannäkömme palkittiin ja puheensorinasta ei ollut tulla loppua. Haastetta keskusteluun toi heidän huono englanninkielen taito, mutta onneksi emme itsekään puhu englantia äidinkielenämme.

Merja Lammi opettelee teen juomista

Maisteriopiskelijoiden illanvietto

 Kulttuuria, ostoksia ja nähtävyyksiä

Seuraavien kahden päivän aikana saimme tutustua japanilaiseen kulttuuriin, vanhustenhuoltoon, teho-osaston toimintaan, synnyttämättömien osastoon, yksityiseen synnytyslaitokseen ja dementiakotiin. Saimme nähdä ja kokea sellaisia asioita, mitä emme osanneet kuvitella edes pienessä mielessämme kokevamme. Meille valkeni konkreettisesti se, millaisia tuhoja vuoden 2011 tsunami oli alueella aiheuttanut. Esimerkiksi dementiakodin johtajan pitämä esitelmä heidän hoitokodistaan ja hänen näyttämänsä kuvat tsunamin tuhoista saivat todella tunteet pintaan. Ymmärsimme, että millaisen uhan kanssa he elävät joka päivä. Saimme kokea uudelleen ja uudelleen japanilaisten vieraanvaraisuuden ja huomata miten ajattelevaisia ja toiset huomioon ottavia he ovat. Japanilaiset arvostavat vanhuksia todella paljon ja meillä onkin siitä paljon opittavaa. Pääsimme tapaamaan myös dementiakodin asukkaita ja yllätyimme, sillä vanhuksilla oli käsissään itse tehtyjä tervetuliaiskylttejä. Kylteissä luki mm. “tervetuloa” suomeksi. Olimme aivan hämmästyneitä tästä vastaanotosta. Vanhukset olivat todella onnellisen näköisiä ja uskoimme, että he oikeastikin ovat iloisia ja onnellisia. Meitä pyydettiin laulamaan heille jokin laulu ja päädyimme hämähämähäkkiin…☺ Tietenkin leikin kera!

Jenni osti kimonon

Tiukasta aikataulusta johtuen meillä ei ollut mitään mahdollisuutta syödä lounasta puikoilla, koska muuten olisimme myöhästyneet kaikista tapaamisista. Onneksi meille kiikutettiin heti haarukat, kun he huomasivat, että meidän puikoilla syönti ei ihan vastaa heidän vauhtiaan.

Yleistä kummastelua:

-       ravintoloiden ruokalistat vain japaniksi, eivätkä tarjoilijat puhuneet englantia ollenkaan à ikinä ei tiennyt, että mitä sitä tuli tilattua tai, että miten eteen tuotu ruoka pitäisi syödä à onneksi kuitenkin selvisimme huumorilla näistä tilanteista

-       ravintoloissa sai tupakoida sisällä

-       junamatkalle tuli monta lippua ja ikinä emme tienneet, montako lippua laitteeseen pitää lykätä ja putkahtaako lippu vielä mahdollisesti toisesta päästä ulos à onneksi ystävälliset paikalliset kiikuttivat unohtuneita lippuja peräämme

-       Japanin siisteys à jopa Tokiossa oli uskomattoman siistiä

-       turvallista liikkua

-       taksit pysähtyivät heiluttamalla ja kuski jätti sinut vaikka keskelle risteystä ilman, että muu liikenne hermostui tästä

-       ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus à he yrittivät aina parhaansa mukaan auttaa meitä, vaikka kommunikointi olikin usein haastavaa

-       vanhusten arvostus todella ihailtavaa (jokaisessa paikassa missä vierailimme)

-       monet opiskelijoista yliopistolla tapasivat/näkivät ensimmäisen kerran ulkomaalaisia

-       Tokion suuruus yllätti, vaikka tiesimme sen olevan miljoonakaupunki

Tokion keskellä oleva puisto teehuoneineen

Perjantai-iltana lähdimme Sendaista Tokioon. Lauantaipäivä oli meidän kaikkien vapaa-aikaa. Saimme tehdä, mitä halusimme, mutta aika oli hyvin rajallinen niin suureen kaupunkiin. Sirpa oli sopinut erään tokiolaisen professorin kanssa tapaamisen ja kertoi, että tämä opettaja lähtisi oppaaksi ja me opiskelijatkin saisimme liittyä halutessamme joukkoon. Emme epäröineet hetkeäkään liittyä seurueeseen, koska omatoimimatkalaisina emme olisi varmasti löytäneet ja nähneet yhtä paljon niin pienessä ajassa. Kerroimme oppaalle, että haluaisimme ostaa muistoksi matkasta aidon kesäkimonon. Uusi kimono olisi kuitenkin maksanut enemmän kuin mihin opiskelijalla on rahaa ja niinpä hän ehdotti, että menisimme tokiolaiselle kirppikselle, josta sen varmasti saisi edullisesti. Näin teimme ja palasimme kimonot mukanamme Suomeen. Kävimme myös Hamarikyu Gardenissa, joka oli valtaisa puutarha Tokion keskustassa pilvenpiirtäjien ympäröimänä.

Jenni, Sirpa ja Marjut teehuoneessa

Siellä minä (Marjut), Jenni ja Sirpa osallistuimme teeseremoniaan, olimmehan jo harjoitelleet sitä yliopistolla. Puutarha oli valtavan kaunis ja häkellyttävä kokemus kokonsa puolesta, siellä olisi vierähtänyt tunteja. Tämän jälkeen opettajien ja opiskelijoiden tiet erosivat. Me opiskelijat lähdimme seikkailemaan suurkaupunkiin. Minä (Marjut) ja Jenni kävimme Tokio Tower:ssa ja se oli huikea kokemus. Näkymät huipulta olivat henkeäsalpaavat! Illalla kävimme Jennin kanssa hotellimme kuumassa kylvyssä, joka oli sekin erikoinen kokemus. Iso allas ja peseytymispaikat olivat yleisessä käytössä ja altaan vesi oli todella kuumaa. Kuuma kylpy kruunasi matkalaisten pitkän päivän. Valitettavasti osa seurueesta kantoi tatuointeja omassa kehossaan ja ne olivat ehdottomasti kiellettyjä allasosastolla.

Matka oli kokonaisuudessaan aivan mahtava. Meistä kukaan ei vaihtaisi pois elämyksiä, joita matkalla saimme kokea. Saimme tutustua mielettömän ihaniin ihmisiin niin yliopistolla kuin yliopiston ulkopuolellakin. Matka täytti kaikki odotukset ja enemmänkin. Japani on hieno maa ja ehdottomasti haluaisimme päästä sinne vielä joskus uudestaan. Täytyy sanoa, että suosittelemme rohkeasti osallistumaan vastaavanlaisiin projekteihin ja kokeilemaan lyhyttäkin oppilasvaihtoa. Työtä teimme melkoisesti, mutta vaivannäkö kannatti. Saimme kokemusta luennoimisesta ja ennen kaikkea saimme todeta, että hyvän tiimin kanssa uskaltaa tehdä melkein mitä vain; tosin tuohon korkeaan torniin kiipeämiseen ei Tarjan rohkeus riittänyt...

Opintokäynnillä vanhusten hoitopaikassa

Teksti ja kuvat: Jenni, Marjut, Tarja, Merja, Sirpa & Hannele

Jalkapallo tarvitsee naisjohtajia

Sepp Blatterin toimille FIFAssa ei ole vielä pöly laskeutunut. Selvää on, että takapiha on törkyä täynnä, jos ei ole ehditty siivota. Mitä nyt mediasta olen lukenut ja katsellut kuvia, jalkapalloa johtavat tukevassa vanhuudessa olevat miehet. Herrojen käsipuolessa viihtyvät kaunottaret merkkivaatteissaan. Sellainen kohotus on Blatterillakin. Kauniit naiset ovat vaativia varsinkin silloin, kun oma ura on jäänyt taustalle ja on siirrytty jalkapallovaimojen kastiin. Rahaa palaa ja mitä enemmän sitä on, sitä makeammalta elämä maistuu. Ilmaista lounasta ei ole millään osapuolella.
Olisiko kuva rahan ja vallan kammareissa toisenlainen, jos siellä olisi muutama topakka naisjohtaja mukana?

Pienten purojen merkitys ...

Naisjohtajan vallankäyttö ainakin tutkimusten mukaan on erilaista kuin miesten. Nainen näkee vallan johtajan työssään välineenä, energiana, jonka avulla asiat saadaan sujumaan. Nainen on paljon hanakampi jakamaan valtaa kuin kahmimaan kaiken itselleen. Nainen haluaa viestiä asioista niiden edetessä ja hän haluaa toimia avoimin kortein suhteessa vertaisiinsa ja henkilöstöönsä. Hän ei viihdy kabineteissa yhtä hyvin kuin vallan miehet, varsinkaan vanhemmat. Nainen ei käytä pelkästään vertikaalisia tai horisontaalisia yhteyksiä, vaan hän valitsee miestä useammin epävirallisia ja epämuodollisia yhteydenpitotapoja. Naisella on hyvä silmä havaitsemaan alakulttuureja ja pieniä signaaleja, joilla on merkitystä  joskus enemmänkin kuin perinteisellä tiedolla. Jalkapallopomon prosessia seuratessa ei voi kuin ihmetellä, miten silmät oli ummistettu ympäröivältä maailmalta. Eropuheessaan Blatter joutuikin toteamaan, että vaikka jalkapallojohtajat kaikkialta maailmasta hänet valitsivat, jalkapalloa rakastavat ihmiset eivät häntä halunneet. Naisjohtajan etu onkin, että hän ei tyydy pelkästään  valtavirtojen seuraamiseen vaan yrittää löytää pienet purot ja tunnistaa niiden merkityksen virran kulkuun.

Omin avuin

Naisen johtamassa organisaatiossa tehdään paljon kysymyksiä, ihmetellään ja kyseenalaistetaan. Asioilla on monia ulottuvuuksia samoin kuin oikeita vastauksia kysymyksiin. Naisten sanotaan suosivan ja löytävän helpommin kompromisseja kuin miesten. Kykyä kompromissien tekoon on pidetty hyveenä. Vihdoin myös Suomessa aletaan nähdä, että kompromissi on usein huonoin vaihtoehto, se vesittää kaiken. Toivottavasti naisjohtajamme siirtyvät etunenässä kulttuuriin, jossa lopetetaan vastakkainasettelu ja niistä väännetyt kompromissit. Tulisi  hakea  uusia vaihtoehtoja ja ratkaissuja.
Sepp Blatter on 79-vuotias sveitsiläinen kansainvälisen jalkapalloliiton FIFAn 2. kesäkuuta eronnut puheenjohtaja, joka aloitti toimessaan vuonna 1998. Puheenjohtajakauden merkittäväksi asiaksi mainitaan hänen huolensa jalkapallon moraalista. Osoituksena tästä on, että jalkapalloilija saa nykyään keltaisen kortin, jos hän heittää paitansa pois juhlistaakseen maaliaan. Mahtavaa moraalin kohotusta.
Kesäterveisin Seija Telaranta